Mietin taannoin treenin jälkeen salilla omaa asennettani ja suhtautumistani treenaamiseen. Takana oli raskas treeni joka oli vienyt kaikki mehut. Peilistä tuijotti kauttaaltaan punainen naama ja kädet tärisi kun avasin vesihanan täyttääkseni juomapulloni uudelleen. Olotila tuntuu nyt jo tutulta mutta sitä se ei vielä pari vuotta sitten ollut.
Mietin itseäni ja omaa kehityskaartani liikkujana. Olen aina ollut liikunnallinen ja innostunut kokeilemaan uusia mutta moni harrastus on päättynyt siihen, että jokin ylitsepääsemätön este on tullut vastaan. Milloin se on ollut liian vaikea liike, milloin motivaatio ei ole ollut kohdillaan. Tosin nyt kun kirjoitin edellisen lauseen tuohon; ehkäpä ''liian vaikea liike'' on nimenomaan johtunut motivaation ja tahdonvoiman puutteesta harjoitella tarpeeksi.
Kun treenit alkoivat muuttumaan crossfit-painotteiseksi, tunnistin itsestäni ''valittajan'' ja se alkoi ärsyttämään. Sama persoona oli näyttäytynyt joskus silloinkin kun harrastin vielä kamppailulajeja. Kukapa meistä ei joskus jostain valittaisi ja se meille kaikille suotakoon. Kesti hetken aikaa oivaltaa että tunnuin keräävään energiaa tulevaan suoritukseen painamalla itseäni alas ja vinkumalla siitä milloin treenissä oli yleisliikkeitä, milloin boksihyppyjä ja milloin kahvakuulanheiluttelua. Voisiko olla, että olen asettanut riman liian matalalle vain varmistaakseni että pääsen siitä varmasti yli?
Tottakai minusta löytyy vieläkin epävarmuutta treenaajana. Hassu ajatus, mutta oma kroppa ei aina tunnukaan niin tutulta että tietäisin sataprosenttisesti että jaksanko vai en. Eilen tein yksin tempaustreeniä ja tekniikan hinkkauksen jälkeen lähdin lisäämään painoja. Olen aikaisemmin tempaissut 32,5kilolla joten oli selvää että korotus 35 kiloon oli jo paikallaan ja ihan mahdollinen. Mutta? Aloin jänistää. Tempaisin 30kg. Tempaisin uudelleen. Nostin 32,5kiloon. Tempaisin sen. Lisäsin vielä 2,5kg tankoon. Tein maastavedon. Tiputin takaisin 32,5kg. Tempaisin sen. Pyörin hetken aikaa tangon lähellä ympyrää ja mietin että miksi pirussa ajatukset on solmussa ja tuntuu, etten uskalla. Sitten totesin että parasta on, että nyt vaan teen. En ajattele, vaan ainoastaan teen. Lisäsin painot nopeasti takaisin tankoon ja heti sen tehtyäni tempaisin. Suoraa toimintaa mutta se kannatti; tanko nousi maasta pääni yläpuolelle. Oma uusi henkilökohtainen ennätys tehty ja fiilis katossa :) Suurista painoistahan tässä ei missään nimessä puhuta eikä se olekaan tämän pohdiskelun pointti. Vaan se, että valtaosa jaksamisesta on omasta päästä kiinni. Mieli voi olla itselle se pahin vihollinen. Myös salin ulkopuolella.
Tottakai kohonnut kuntokin on vaikuttanut asenteen muutokseen sillä tiedän että pystyn. Luottamus omaa kroppaa ja sen jaksamista kohtaan kasvaa, eikä tarvitse enää koko aikaa arvailla. Olen viime aikoina antanut itseni avoimesti ilahtua tulevista treeneistä ja olla miettimättä sen suurempia selviytymisstrategioita. AMRAP yleisliikkeet? Leuanvetoja? Bring it on. Teen itseäni varten, en ketään muuta. Ei yleisliikkeet edelleenkään mun suosikkeja ole mutta nykyisin nekin tulee tehtyä ilman sen suurempaa draamaa tai angstia.
Kaikki ylläoleva pohdinta on tietysti subjektiivista. Eikä mitään sen suurempaa rakettitiedettä. Jos joku saa negatiivisen energian kautta parhaimmat tulokset ja treenit aikaiseksi niin sitten se menee niin. Pohdiskelen ainoastaan itseäni treenaajana. Ja ihmisenä noin yleensäkin. Asenteenmuutos on tuonut mukanaan hyviä (jopa parempia) treenituloksia mutta parasta koko hommassa taitaa olla se, asenne noin yleisesti ottaen on vastaanottavaisempi ja positiivisempi. Koko tämän postauksen punaista lankaa on vaikeaa kiteyttää sanoiksi mutta sanottakoon silti, että on aika vapautunut fiilis :)
Epävarmuus ei ole täysin kadonnut, mutta kai se onkin jossain määrin hyvä säilyttää. Se on merkki siitä että ollaan mukavuusalueen ulkopuolella. Ja se on ainoastaan hyvä asia.
 |
| kuva |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti